KULKUKISSA JA SIILI

Kaksi viikkoa sitten kuului ensimmäinen ääni; tai oikeammin näkyi ensimmäinen vilaus, sitten ääni.  Kissaystävät tunnistavat sen heti.  Nälkäisen kissan pyyntö:anna ruokaa! Päivän kanakeitto sai arvoisensa lopun: valkoiselle posliinilautaselle kulkurin eteen parvekkeelle.  Aluksi epävarma eläin ei tullut lainkaan samaan aikaan Anni-tädin läsnäollessa. Mutta pikkuhiljaa aloimme tottua toisiimme ja niinpä illansuussa ikkunan takana tuijotti tuttu vihreä silmäpari.  Täsmällisesti puoli yhdeksän.  

Naapuristo käytiin läpi; onko kenenkään kissa kateissa? Ei ollut, mutta kertomuksia yksin vaeltaneesta kulkurista kuultiin.  Koko kesän se oli kulkenut näillä main talosta taloon ja etsinyt kotia.  Päätyi tänne metsän keskelle kallion kupeeseen.

Nälkäinen ja laiha kissa on ruokittu hyvinvoivaksi ja kiitolliseksi ystäväksi.  Mutta entä kun talvi tulee. Tähän allergisten taloon se ei voi muuttaa.  Nyt käymme vuoron perään sitä silittämässä ja sille puhumassa kuistilla.  Se kehrää, kiehnää ja kurnuttaa onnellisena.  

Joka päivä ja joka yö sen kohtaloa mietittiin.  Puhuttiin ja ihmeteltiin.  Erilaisia ehdotuksia käytiin läpi. Laitetaanko ilmoitus lehteen.  Soitetaanko löytöeläintoimistoon. Kyselläänkö tutuilta kuka sen ottaisi suojiinsa.  

Yksi puhelu ratkaisi kaiken.  "Voi mikä ihmeellinen sattuma!" huudahti mummu. "Minä olen jo pitkään toivonut, että minulle kävelisi kissa taloon." Ei kävele, vaan ajaa autolla huomenna mummun punaiseen mökkiin järven rannalle ja elää siellä loppuelämänsä onnellisena.  Parempaa kotia ei meidän Kalle Kulkuri olisi voinut toivoa. Tai Kati - mummu senkin varmaan selvittää... 

Tänä iltana Kissamme oli tuonut meille yllätyksen.

Kun se oli syönyt kuppinsa tyhjäksi, ilmestyi siili.  Siilille vietiin kiireen vilkkaa suolatonta, rasvatonta ruokaa.  Se oli arka mutta ahne ja söi kupin tyhjäksi.  Vähän vielä veimme jälkiruuaksi kissan kuivamuonaa ja vettä. Kulkuri katseli vierestä. Nyt meillä on taas tehtävää,  Sipi-siilille talvimaja.  Ja selvitettävänä, miten tämä pieni pullukka oli kiivennyt portaat verannalle. Kello oli jo kymmenen paikkella illalla ja ulkona  pimeää.  Olikohan kaverilla mukana tikkaat vai kuinka se pääsi ruokakipon ääreen... Tätä Anni-täti nyt tarkkailee.